Mä tiesin sen, mä tiesin että kun otin tän blogin kirjottamisen raskaan taakan omille harteille, nii tekstiä tulis päiväst toisee joka tuutist kun vaa mahdollist. Mut ei, ehei, ehei.. Ei tää olekaa nii helppoa ku sitä aluks luulis.
Samalla ku yritän tähä jotaki uutta ja jännittävää suoltaa, nii telkkarista on tulevinaa nii tärkeetä ohjelmaa, etten muka nyt pystyis edes keskittymää. Mikä tahansa tekosyy, I guess..
Yritetää ny kumminki; Jouluun on enää vaivaset yhdeksän päivää ja tehtävää olis viel nii paljo, et toivo kaiken onnistumisest ajallaa putoo nopeemmi pohjaa ku hokkarit kaivoon. Onneks mullaki on apua, ettei sentää iha kaikkee tarvi epätoivoisesti räpeltää itse.
Joka vuosi, se lahjoista koostuva kasa, mikä sinne joulubudjettia hölläävän muovikuusen alle on saatu sullottua, tuntuu pienenevän, niin silti stressin määrä tuntuu päinvastaisesti vaan kasvavan.
Aina tulee yhä enemmän kieltoja, ettei saa ostaa mitään ja toivoa sitäkin vähemmän. "Ei aikusille mitään ostaa tarvi." Miksi? Miksi ei? Siinä se on juhla aikuisille, missä lapsillekin. Toki, ehkä hieman eri tavalla. Mut vain hieman. Mitä enemmän kieltoja tulee, sitä enemmän stressiä, nii hölmöltä ku se kuulostaakin.
Joulu on tehny musta eri ihmisen, semmosel aika jännäl, ellei jopa kutkuttaval tavalla. Tässä samalla blogatessa, sipitän design-lasista joulunmakuista -siideriä- mukitolkulla, sytyttelen pienen pieniä punaisia tuoksukynttilöitä ja naatiskelen palliatiivista piparia. Voi päivää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti